Oppimisympäristöajattelu koulutuksen innovaationa?
Artikkelin kirjoittaja
Jyri Manninen on aikuiskasvatustieteen professori Joensuun yliopistossa.
Yleissivistävä koulutusjärjestelmä on ollut jo 2608 vuotta oppiainekeskeinen. Muinaisessa
Kreikassa Solonin 600 eKr säätämä maailman ensimmäinen oppivelvollisuuslaki määräsi vapaiden
kansalaisten pojat opiskelemaan lukemista, uimista, kirjoittamista, matematiikkaa ja musiikkia.
Samalla oli luontevaa koota kylän pojat samaan tilaan opiskelemaan näitä asioita kutakin erikseen
niihin perehtyneiden henkilöiden johdolla. Syntyi opettajan ammatti, oppiaineet ja erillinen
koulurakennus, didaskaleion.
Oppiainekeskeisyys näkyy tälläkin hetkellä päivittäin opetustuntien määrittelyssä ja
ajoituksessa, aineenopettajien eriytyvissä työnkuvissa ja yksin tekemisenä. Oppikirjat – jotka
tutkimusten mukaan ohjaavat eniten opettajan työskentelyä, jopa opetussuunnitelmiakin enemmän – on
räätälöity kutakin oppiainetta varten.
Oppijalle päin oppiainekeskeisyys näyttäytyy opiskelun ajallisena pirstoutumisena pieniin
erillisiin jaksoihin, sisältöjen eriytymisenä ja kokonaiskuvan hahmottamisen vaikeutena. Eräs
oppilas oli kuulemma vasta peruskoulun viimeisellä luokalla oivaltanut, että terveystiedossa,
kotitaloudessa ja kemiassa käsitellyt vitamiinit ovat ”niitä samoja vitamiineja koko ajan”.
Jos ja kun oppiainekeskeisyyteen yhdistyy opettajakeskeisyys ja puisevat passivoivat
opetusmenetelmät, joutuu koulussa kärsimään etenkin se osa oppilaista, joille luontaisempi tapa
oppia olisi toiminnallisuus ja tutkiva oppiminen. Esimerkiksi koulupudokkuuden ehkäisyssä
uudenlaisten toiminnallisten opetusmenetelmien ja erilaisten oppimisympäristöjen (leirit,
työpaikkaopiskelu) hyödyntäminen ovat osoittautuneet tehokkaiksi tavoiksi (Manninen & Luukannel
2008).
Perinteinen, edellä kuvattu koulutusmalli pohjautuu niin sanottuun
"opetussuunnitelma-ajatteluun", jossa etukäteen määritetyt oppisisällöt välitetään
opettajajohtoisesti pieninä paloina oppijoille. Kokeiden ja tenttien tehtävänä on kontrolloida,
onko oppikirjassa esitetty asia muistettu tai jopa sisäistetty.
Oppimistutkimus on viime vuosina nostanut entistä useammin esiin vaihtoehtoisen
ajattelumallin. Kyseessä on ns. ”oppimisympäristöajattelu”, jossa keskiössä onkin oppija ja
oppiminen, ei enää opettaja ja opettaminen. Opiskelua ja oppimista tarkastellaan
kokonaisvaltaisesti oppijan näkökulmasta ja eri tilanteissa ja ympäristöissä tapahtuvana
prosessina, jolloin pääpaino on opetustuntien suunnittelun sijasta opiskeluprosessien ja niiden
tukemisen suunnittelussa. Opiskelu on tutkivaa, aktiivista, osallistavaa ja yhteistoiminnallista.
Oppiaineiden sijasta opiskellaan mahdollisuuksien mukaan ongelmalähtöisesti, kokonaisuuksia
hahmottaen ja eri aineita integroiden. Oppikirjoja ja -materiaaleja on yhden sijasta useita, ja
niitä hyödynnetään vertaillen ja soveltaen. Opiskelu ei tapahdu yksinomaan luokkahuoneessa, vaan
erilaisia oppimisympäristöjä hyödyntäen ja yhdistellen. Samalla opettajilla on mahdollisuus tehdä
yhteistyötä yli oppiainerajojen ja etenkin erilaisten käytännön toimijoiden kanssa.
Oppimisympäristöajattelu on ”toisenlainen tapa” suunnitella ja toteuttaa opetusta, eikä sen
ensimmäinen sovellusvaihe vaadi juuri muuta kuin omien ajattelumallien uudelleen säätämistä.
Yksinkertaisimmillaan on kyse sitä, ettei suunnitellakaan enää opettajan toimintaa (opetusta) vaan
oppilaan toimintaa (opiskelua ja oppimista).
Erilaiset oppimisympäristöt ja oppimisympäristöajattelu jo sinänsä tarjoavat erinomaisia
mahdollisuuksia opetuksen kehittämiseen. Omaa luokkahuonettakin voi kehittää oppimisympäristöksi
helpoilla tilaratkaisuilla (esim. pulpettien uudelleen sijoittelu) ja opiskeluresursseja
lisäämällä. Koulun pihalta voi löytyä muutakin kuin seuraavalle oppitunnille tarvittavaa happea.
Oikea maailma (työpaikat, metsät, museot, näyttelyt, kaupunki…) tarjoaa loputtomia oppimisen
mahdollisuuksia.
Ja vaikka oppimisympäristöt ovat paljon muutakin kuin opetusteknologian soveltamista, löytyy
juuri modernista tieto- ja viestintäteknologiasta aivan uusia ulottuvuuksia opetuksen
kehittämiseen. Oppiminen on informaation hankkimista, käsittelyä ja jakamista vuorovaikutuksessa
muiden kanssa, ja juuri siihen insinöörit kehittelevät tälläkin hetkellä uusia vimpaimia. Onko
(lähes) kaikilla oppilailla jo oleva kamerakännykkä koulussa häiriö vai resurssi?
Vaikka kouluista löytyykin jo paljon uudenlaisia, oppimisympäristöajatteluun liittyviä
toimintatapoja, on kehittämiselle varmasti tilaa edelleen. Voisin haastaa opettajat
innovaatiotalkoisiin ja kehittämään aivan uudenlaisia oppimisympäristöjä oppilaiden kiusaksi.
Luovuutta ja innovatiivisuutta on varmasti vaikea opettaa perinteisillä ja passivoivilla
menetelmillä, joten jo teemavuoden tavoite velvoittaa kokeilemaan jotakin uutta. Kuka uskaltaa
päästää oppilaat pihalle kesken tunnin? Tehdä yhteistyötä toisen aineen opettajan kanssa? Entä
"oikeiden" ihmisten kanssa esimerkiksi työpaikkaopiskelun tai museopedagogiikan kehittämisen
osalta? Ottaa kännyköillä aseistautuneet oppilaat mukaan kirjastoon?
- jyri.manninen(at)joensuu.fi