Teemana maailmanlaajuinen vastuu

Kasvaminen kulttuurienväliseen vuoropuheluun ja globaaliin vastuuseen

		Rauni Räsänen on kasvatustieteen professori Oulun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnassa. Tieteellisen pätevyytensä ja käytännön kokemuksensa perusteella hän on maamme arvostetuimpia globaalikasvatuksen asiantuntijoita. Räsänen on mm. opetusministeriön Kasvaminen maailmanlaajuiseen vastuuseen -projektin tutkijaverkoston ja projektia edeltäneen kansainvälisyyskasvatus 2010 -työryhmän jäsen. Hän on ollut Suomen Unesco-toimikunnan jäsen vuodesta 2003. Globaalikasvatuksen alalla professori Räsäsen erityinen kiinnostuksen kohde on kulttuurinen moninaisuus ja kulttuurien-välinen vuoropuhelu sekä siihen liittyvät eettiset kysymykset ja koulutuksen arvomaailma. Aiheita hän pohtii projektimme julkaisuun sisältyvässä artikkelissaan "Intercultural Education as Education for Global Responsibility" sekä seuraavassa kirjoituksessaan, joka on samalla Euroopan kulttuurienvälisen vuoropuhelun teemavuoden avausartikkeli verkkolehdessä. Monica Melén-Paaso Opetusneuvos, projektinjohtaja

Alkava vuosi 2008 on nimetty Euroopan kulttuurienvälisen vuoropuhelun teemavuodeksi. Vuosi on ihmisoikeuksien ja kulttuurin näkökulmasta juhlavuosi myös siksi, että Ihmisoikeuksien julistuksen hyväksymisestä tulee tällöin kuluneeksi 60 vuotta. 

Vaikka kulttuuriset ja sivistykselliset oikeudet tulivat ihmisoikeusprosessissa keskeisemmin huomion kohteeksi hieman myöhemmin, vuoden 1948 julistus luo jo pohjaa niille periaatteille, joita sitten täsmennettiin Taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia käsittävässä yleissopimuksessa. Erityisen merkittäviä asiakirjoja ovat kulttuurinvälisen kanssakäymisen näkökulmasta olleet myös UNESCOn Kulttuurista moninaisuutta koskeva yleismaailmallinen julistus vuodelta 2001 (UNESCO Declaration on Cultural Diversity) ja kulttuurin monimuotoisuuden ja kulttuurituotteiden suojelemiseen liittyvä sopimus vuodelta 2005.

Kaikissa näissä asiakirjoissa korostetaan koulutuksen merkitystä kulttuurienvälisen vuoropuhelun ja vastuun kehittämisessä. Myös Opetusministeriön projekti "Kasvaminen kansainväliseen vastuuseen" on nimennyt kulttuurienvälisen kasvatuksen keskeiseksi edellytykseksi globaaliin vastuuseen kasvamisessa. Tavoitteiden saavuttamisen kannalta on tärkeää, että nämä asiakirjat ja projektit muodostavat loogisen jatkumon ja perustuvat yhteiselle näkemykselle keskeisistä arvoista ja päämääristä. 

Olennaista on myös kokonaisvaltainen näkemys kasvatuksesta niin, että se nähdään elämänpituisena ja -laajuisena oppimisprosessina, joka käsittää sekä muodollisen että ei-muodollisen koulutuksen sekä kaikki ne yhteiskunnalliset kontekstit, joissa oppimista tapahtuu ja kulttuurit kohtaavat. Naivia on myös uskoa, että tavoitteet saavutettaisiin vain keskittymällä yksilöiden välisiin suhteisiin. Konflikteja ja ennakkoluuloja aiheuttavat myös rakenteet ja prosessit, jotka ylläpitävät epätasa-arvoa ja antavat mahdollisuuden vallan väärinkäyttöön ja väkivaltaan. Kulttuurisen sensitiivisyyden lisäksi tarvitaan siis aktiivista kansalaisuutta ja rohkeutta tarttua epäkohtiin sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla.

Kansainväliset asiakirjat ja kulttuurienvälinen vuoropuhelu

Koulutus on Ihmisoikeuksien julistuksessa nähty keskeiseksi välineeksi sen tavoitteiden saavuttamiseksi. Jo johdannossa todetaan, että julistus on annettu kaikkien kansojen ja kansakuntien yhteiseksi ohjeeksi, jotta kukin yksilö ja yhteiskuntaelin pyrkisi valistamalla ja opettamalla edistämään näiden oikeuksien ja vapauksien kunnioittamista sekä turvaamaan jatkuvin, sekä kansallisin että kansainvälisin, toimenpitein niiden yleisen ja tehokkaan tunnustamisen ja noudattamisen. 

Kasvatukselle ja opetukselle on lisäksi omistettu artikla 26, joka korostaa, että jokaisella on oikeus kasvatukseen, jonka ainakin alkeis- ja perusopetuksen osalta tulisi olla pakollista ja maksutonta. Kasvatuksen tavoitteeksi asetetaan persoonallisuuden täysi kehittäminen sekä ihmisoikeuksien ja perusvapauksien kunnioittamisen vahvistaminen. Samoin korostetaan, että kasvatuksen tulee edistää ymmärtämystä, suvaitsevaisuutta ja ystävyyttä kansakuntien, rotu- ja uskontoryhmien kesken sekä pyrkiä edistämään Yhdistyneiden Kansakuntien toimintaa rauhan ylläpitämiseksi.

Kulttuurista moninaisuutta koskeva julistus allekirjoitettiin Pariisissa marraskuussa 2001 New Yorkin syyskuun tapahtuminen jälkitunnelmissa. Sen johdannossa todetaan, että se julkaistiin ajanjaksona, jolloin valtioiden, yksilöiden ja ryhmien on keskeistä vahvistaa uskonsa siihen, että nimenomaan kulttuurienvälinen tasavertainen dialogi, yhteistyö ja ymmärrys ovat parhaita takeita rauhaan ja esteitä vastaavanlaisten murhenäytelmien toistumiselle. Siinä korostetaan, että kulttuuridiversiteetti on ihmiskunnalle yhtä tärkeää kuin biodiversiteetti luonnolle. Julistus tunnustaa kulttuurisen rikkauden merkityksen oppimisen ja innovaation lähteenä, mutta samalla pyrkii ehkäisemään eristäytymistä sekä vallan väärinrinkäytöksiä ja fundamentalismia kulttuurin nimissä.

Vuoden 2001 julistus osoittaa globalisaation erityislaatuisuuden ymmärtämistä. Se muistuttaa, että yhteiskunnan kansainvälistymisen ja moninaisuuden lisäksi on tärkeää ymmärtää myös oman identiteettinsä monikerroksisuus ja dynaamisuus. Kulttuuria tarkastellaan elävänä ja muuttuvana perintönä, joka käsittää taiteen ja kirjallisuuden lisäksi elämäntavat, arvot, perinteet ja uskomukset ja saa siten älyllisiä, emotionaalisia, spirituaalisia ja materiaaliasia ilmentymiä. Julistus muistuttaa myös kansainvälisestä solidaarisuudesta ja tasa-arvosta rauhanomaisen elämisen ehtona ja kulttuurisen rikkauden turvaajana. Kulttuurinen vuoropuhelu ei ole vain yksilöiden kykyjä ja oppimista vaan sellaista politiikkaa ja yhteiskuntajärjestyksen luomista, joka tekee mahdolliseksi kulttuurisen rikkauden, kulttuurin tuotteista nauttimisen ja hyötymisen sekä vakauden ja tasa-arvoisen vuoropuhelun.

Euroopan parlamentin ja neuvoston päätösasiakirjassa, jossa vuosi 2008 nimetään kulttuurienvälisen vuoropuhelun teemavuodeksi, todetaan, että vuoden tulisi rakentua yhdenvertaisten mahdollisuuksien teemavuodesta 2007 saaduille kokemuksille. Tavoitteissa korostetaan kulttuurienvälisen vuoropuhelun hyödyllisyyttä ja välttämättömyyttä kaikkien Euroopan unionin alueella asuvien, mutta erityisesti nuorten keskuudessa. Päämääränä on lisätä varsinkin nuorten tietoisuutta siitä, miten tärkeää on aktiivinen kansalaisuus, johon kuuluu avoin suhtautuminen maailmaan ja kulttuurisen monimuotoisuuden kunnioittaminen EU:n yhteisinä arvoina.

Erityistä huomioita kiinnitetään kansalaiskasvatukseen, jossa kansallisen tason lisäksi näyttää keskeisenä olevan eurooppalainen kansalaisuus, mutta jossain määrin myös globaali kansalaisuus. Tällaiseen monikerroksiseen aktiiviseen kansalaisuuteen kasvattaminen asettaa mielenkiintoisen haasteen Suomen kouluille, johon myös uusimmat valtakunnalliset opetussuunnitelmat kannustavat. Formaalin opetuksen lisäksi teemavuoden toiminnoissa korostetaan eri yhteisöjen, yhteistyöverkostojen ja tiedotusvälineiden roolia ja asemaa kulttuurisen vuoropuhelun ja ymmärryksen lisäämisessä.

Kulttuurinen vuoropuhelu ja maailman tila

Mennyt joululoma ei kulttuurienvälisen vuoropuhelun näkökulmasta tarkasteltuna näyttänyt kovin valoisalta. Kenian vaalien jälkeiset mellakat ovat vieneet runsaasti ihmishenkiä, ja vaikka kriisin taustalla on monta tekijää, ovat etniset jännitteet ja siirtomaakaudelta alkunsa saaneet epäoikeudenmukaisuudet yksi mellakoiden syistä. Benazir Bhutton murhan aiheuttama murhe ja suuttumus on saattanut Pakistanin sekasorron partaalle ja syyllisiä etsitään eri leireistä. Kurdien tilannetta ei ole edelleenkään pystytty ratkaisemaan ja ponnistelut Kosovon tulevaisuudesta niin, että se tyydyttäisi eri ryhmiä, näyttävät välillä lähes toivottomilta.

Tietenkin voi myös kysyä, koskettavatko nuo tilanteet kovin läheisesti Euroopan unionia. Mikään maa ei kuitenkaan ole erillinen saareke ja epävakaus varsinkin lähialueilla - mutta myös kauempana - vaikuttaa välittömästi tai välillisesti myös Euroopan tilanteeseen. Yksi syy Euroopan integraatipyrkimyksiin oli juuri rauhan ja vakauden turvaaminen Euroopassa ja sitä aiemmin runnelleiden sotien ennaltaehkäisy. Tällä hetkellä näyttäisi, että tuo liki 60-vuotinen prosessi on tässä suhteessa onnistunut melko hyvin, joskin jatkuvaa valppautta tarvitaan sekä Euroopan sisällä että siinä, miten unioni hoitaa suhteensa sen ulkopuoliseen maailmaan. Vakauden turvaamiseksi tarvitaan juuri kansainvälistä solidaarisuutta ja välittämisen piirin laajentumista. 

Tässä suhteessa pidän erityisen tärkeänä Vuosituhattavoitteiden kahdeksatta tavoitetta, johon on kiinnitetty aivan liian vähän huomiota. Tuon päämäärän mukaan tavoitteena on luoda Globaali kumppanuus kehitykselle, mikä pitäisi sisällään mm. oikeudenmukaiset kansainväliset kauppa- ja rahoitusjärjestelmät, kehitysyhteistyön, kehitysmaiden velkaongelmien ratkaisun, nuorten työllistämisen, uuden teknologian tasa-arvoisen hyödyntämisen ja lääkkeiden saatavuuden turvaamisen myös kehitysmaiden kansalaisille.

Kulttuurienvälisen vuoropuhelun näkökulmasta on itselleni ollut erityisen opettavaista vierailuni Balkanin alueella vuosina 1999 ja 2007. Vuosi 1999 oli oppimisen kannalta erityisen järisyttävä, sillä se konkreettisesti valaisi koulutuksen, kulttuurin ja politiikan yhteenkietoutuneisuuden. Valtio oli nuori ja sodan merkit olivat selvästi näkyvissä sekä konkreettisesti että ihmisten psyykessä. Opetussuunnitelmiin tutustuminen osoitti, että valtiossa oli ollut (ja osaksi vieläkin on) useita historiantulkintoja, jotka välittivät ennakkoluuloja toisista ryhmistä. Se osoitti, miten kieli ja uskonto voivat yhdistää, mutta miten niitä voidaan myös tehokkaasti käyttää vihanpidon, diskriminaation ja marginalisaation välineinä. 

Äidinkieli ja taideaineet voivat olla myös tehokas nationalismin väline - ei ole merkityksetöntä kenen tarinoita ja runoja luetaan ja millaisia lauluja lauletaan. Raja oman kulttuurin kunnioittamisen ja nationalismin välillä on joskus ohut. Omasta kulttuurista saattaa tulla myös vankila, jonka muurien yli on vaikea nähdä varsinkin jos sieltä ei uskaltaudu ulos ja jos pitää tiukasti yllä 'me' ja 'muut' asetelmaa. Tämä voi tapahtua missä vain ja siksi nationalismin, ennakkoluulojen ja etnosentrismin suhteen kannattaa olla jatkuvasti valppaana.

Kansojen ja valtioiden poliittiset suhteet ovat kaikkialla näkyneet kouluissa ja niitä on usein käytetty myös ennakkoluulojen, stereotypioiden ja yksipuolisen kuvan synnyttämiseen tai vahvistamiseen - joko tietoisesti tai tiedostamatta. Nimenomaan koulu voi kuitenkin toimia myös niitä purkavana ja ehkäisevänä voimana. Koulu voi lisätä ymmärrystä, vuoropuhelua ja asioiden monipuolista tarkastelua sekä antaa malleja rakentavasta ja rohkeasta toiminnasta kulttuurisen tasa-arvon hyväksi. Pohtiessamme Bosnia-Herzegivinan kollegoiden kanssa, mitä voitaisiin tehdä vihanpidon ehkäisemiseksi, he tulivat siihen tulokseen, että keskeinen tekijä on juuri aktiivisten kansalaisten kasvattaminen - kansalaisten, jotka tarttuvat asioihin tarpeeksi ajoissa. Yksittäisten ihmisten mahdollisuudet ovat pienet, mutta kulttuuri, jossa kannustetaan aktiivisuutta, välittämistä ja vastuun ottamista, takaa, että yksilöistä tulee varteenotettava ryhmä.

Oppimisen mahdollisuudet ja edellytykset

Usein kuulee sanottavan, ettei koulutuksella pystytä vaikuttamaan kasvaviin sukupolviin, koska he saavat vaikutteensa lähinnä mediasta ja kaveripiiristä. Tämä pitää osittain paikkansa, mutta ajallisesti koulun mahdollisuudet ovat edelleen ainutlaatuiset. Esimerkiksi Suomessa peruskoulu kokoaa yhteen lähes kaikki kansalaiset lähes kymmeneksi vuodeksi. Koulu on kuin pienoisyhteiskunta, jossa ovat edustettuna eri ryhmät ja erilaiset yksilöt. Eri ryhmien edustajat ovat mukana oppilaiden, vanhempien ja opettajien edustamana, ja oppisisällöt käsittelevät eri maita ja kulttuureja, kulttuuripiirejä, yhteiskunnallisia tapahtumia ja historian henkilöitä. Koulu voi toimia sillanrakentajana ja tulkkina perheiden, lasten ja yhteiskunnan välillä. Koulu ja opettaja voivat myös avata maailmaa ja antaa ymmärtämisen välineitä. Opettaja voi haastaa koko ikäryhmää kysymyksin, väittämin ja kirjallisuusvihjein monipuolistamaan tietoa, saamaan uusia näkökulmia sekä katsomaan asioita eri kulttuurisista näkökulmista.

Yksittäisen opettajan voimat ja kyvyt ovat rajalliset, mutta opettajakunnan yhteistyöllä, yhteiskunnan resurssoinnilla, tukevalla koulutuspolitiikalla, ja koulutuksen rakenteilla voitaisiin saada aikaan paljon. Mutta ihminen oppii tietenkin myös muualla kuin koulussa ja ei-virallisella opetuksella on omat vahvuutensa. Sen piiriin tulevat henkilöt hakeutuvat opintojensa ja harrastustensa pariin yleensä vapaaehtoisesti, ovat motivoituneita ja ottavat aktiivisesti osaa oppimiseensa. Erittäin merkittävä rooli oppimisessa on myös työpaikoilla, sillä ihmiset viettävät niissä suuren osan elämästään, samoin kuin erilaisten tiedotusvälineiden äärellä.

Paljon on keskusteltu paitsi monikulttuurisuuskasvatuksen luonteesta myös siitä, missä ja kenelle se on tarpeen. Usein sitä on korostettu näkyvästi monikulttuurisissa konteksteissa, monietnisissä ympäristöissä ja maahanmuuttajien yhteydessä. Toisaalta on tuotu voimakkaasti esiin, että sen tulisi olla filosofia, joka läpäisee kaiken opetuksen, sillä se rakentuu ihmisarvon, tasa-arvon ja demokratian periaatteille ja arvopohjalle. Se ei siis tarkoita pelkästään ystävällisiä ihmissuhteita ja toisten huomioimista vaan kasvatuksen tavoitteiden, sisältöjen ja menetelmien uudelleenarviointia sekä mahdollisesti muutoksia koko oppimisympäristössä, sen julkisissa ja piiloisissa tekijöissä. Nimenomaan yksikulttuurisissa yhteisöissä eläneet tarvitsevat monia näkökulmia, koska heidän ei ole tarvinnut kohdata omaa erilaisuuttaan ja peilata omia käsityksiään muista kulttuureista tulleiden käsityksiin. Toisten perspektiivien sekä valtavirran ja omien näkemysten yksipuolisuuden ymmärtäminen voisi olla askel tasa-arvoisempaan ja oikeudenmukaisempaan yhteiskuntaan.

Oppimiseen tarvitaan siis monipuolista tietoa, kulttuurintuntemusta ja menetelmiä, jotka haastavat tarkastelemaan asioita monesta eri näkökulmasta, kyseenalaistamaan aikaisemmat toimintatavat ja vallitsevat käytänteet. Kokemusten välittäjinä voivat toimia toiset henkilöt, mutta myös opetuksen sisällöt ja menetelmät: monipuolinen lukeminen, vierailijat, toiminta toisessa kulttuurissa, kriittinen reflektio, ja keskustelu eritaustaisten henkilöiden kanssa. 

Monissa oppimistutkimuksissa on lisäksi osoitettu emootioiden tärkeys oppimiselle; siksi taiteella, roolipeleillä ja draamalla on oma merkityksensä myös kulttuurienvälisessä oppimisessa. Tehokkaaksi on osoittautunut myös toiminta, työskentely ryhmissä ja sellaisissa projekteissa, joissa omakohtaisesti paneudutaan monikulttuurisuuskysymyksiin ja huolehditaan siihen liittyvien periaatteiden toteuttamisesta. Vähätellä ei sovi myöskään oppimisympäristöä: haastava, mutta turvallinen, arvostava ja välittävä ryhmä on oppimisen kannalta paras mahdollinen. Looginen jatkumo keskeisten tavoitteiden osalta varhaislapsuudesta aikuisikään ja eri elämän sektoreilla tuo oppimiseen syvyyttä.

Oman haasteensa oppimisympäristöjen joukossa muodostavat korkeakoulut, niiden oppisisällöt ja menetelmät. Erityisen tärkeää olisi, että ne eivät jää syrjään valtakunnallisista ja kansainvälisistä monikulttuurisuuteen ja globaaliin vastuuseen liittyvistä projekteista. Niillä on vastuu paitsi korkea-asteen koulutuksesta, myös alan tutkimuksesta. Siksi niillä pitäisi olla alan viimeisin tieto ja pidän niiden roolia uudistuksissa erittäin tärkeänä. Tällä hetkellä myös korkeakoulujen on syytä tarkastella kriittisesti käytänteitään ja sisältöjään globaalin vastuun ja kulttuurienvälisen vuoropuhelun näkökulmasta. Monilta osin myös tiede saattaa olla tarpeettoman etnosentristä, perustaa tiedonmuodostuksensa lähinnä länsimaisten ajattelijoiden varaan tai teorioihin, jotka kuvaavat yhteiskuntaa tai maailman tilaa, joka ei ole enää olemassa. Kansainvälisen vastuun ja etiikan opetuksen sekä noiden alueiden tutkimuksen toivoisi olevan arvostettuja ja keskeisiä juuri korkeakouluissa.

Teemasta aiemmin kirjoitettua:

• Martin Scheinin: Teemana maailmalaajuinen vastuu (13.12.2007)
• Lars Rydén: Maailmanlaajuista vastuuta ja globaalia kompetenssia edistävää koulutusta (22.11.2007)
• Monica Melén-Paaso: Opetusministeriö edistämässä kasvamista maailmanlaajuiseen vastuuseen (25.10.2007)

	Sivun alkuun
	Lähetä juttu
	Tulosta