Maailmanperintö

Yleissopimus maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelemiseksi on Unescon vuonna 1972 hyväksymä kansainvälinen sopimus. Sen keskeisenä lähtökohtana on huoli maailman uhanalaisen kulttuuri- ja luonnonperinnön säilymisestä tuleville sukupolville. 

Sopimuksen tavoitteena on eri kansakuntien ainutlaatuisen perinnön arvostuksen lisääminen ja sitä koskevan tiedon levittäminen. Sen pohjalta tuetaan kansainvälisessä yhteistyössä toteutettavaa kulttuuriperinnön pelastamista, vaalimista ja kunnostamista silloin, kun kansalliset voimavarat eivät riitä.

Kansallinen maailmanperintöstrategia

Kansallinen maailmanperintöstrategia linjaa Suomen maailmaperintöpolitiikkaa ja Unescon maailmaperintösopimuksen toteutusta Suomessa vuosina 2015–2025.

Maailmanperintöstrategian mukaan Suomi on vastuullinen maailmanperintövaikuttaja, jonka maailmanperintökohteet toimivat suojelun, ylläpidon ja esittelyn mallina muille. Elinvoimaiset ympäristöt ovat yhteistä maailmanperintöä tuleville sukupolville.

Strategiasta laaditaan tarkempi toimeenpanosuunnitelma, jossa esitetään toteutustavat, vastuutahot, aikataulut, kustannusvaikutukset ja niiden seuranta. Suunnitelma tehdään yhdessä keskeisten ministeriöiden, maailmanperintökohteiden ja toteutuksesta vastaavien sidosryhmien kanssa.

Yhteinen perintömme. Kansallinen maailmanperintöstrategia 2015-2025 (pdf)

Maailmanperintöluettelo karttuu vuosittain

Maailmanperintöluetteloon pääseminen edellyttää kulttuuriperintökohteelta, että se on inhimillisen luovuuden mestariteos tai poikkeuksellisen merkittävä todiste olemassa olevasta tai jo hävinneestä kulttuurista. Kohde voi olla merkittävää historiallista aikakautta edustava rakennustyyppi tai kuvastaa tietyn kulttuurin perinteistä asutusta. Se voi myös liittyä tapahtumiin, eläviin perinteisiin, aatteisiin, uskontoihin ja uskomuksiin tai taiteellisiin ja kirjallisiin teoksiin.

Luonnonperintökohde voi kertoa maapallon historian tärkeästä kehitysvaiheesta tai olla esimerkki käynnissä olevasta ekologisesta tai biologisesta muutoksesta. Se voi edustaa poikkeuksellisen kaunista maisemaa tai olla uhanalaisen eläinlajin tyyssija.

Maailmanperintöluettelossa on tällä hetkellä yhteensä 1052 kohdetta, joista 814 kulttuurikohdetta, 203 luontokohdetta ja 35 yhdistettyä kohdetta (tilanne 10/2016). Ne sijaitsevat 165 maailmanperintösopimuksen allekirjoittaneen valtion alueella. Suomessa maailmanperintökohteita on tällä hetkellä kuusi kulttuuriperintökohdetta ja yksi luonnonperintökohde. 

Suomen maailmanperintökohteet:

  • Suomenlinna (liitettiin maailmanperintöluetteloon 1991)
  • Vanha Rauma (1991)
  • Petäjäveden vanha kirkko (1994)
  • Verlan puuhiomo ja pahvitehdas (1996)
  • Sammallahdenmäen pronssikautinen röykkiöalue (1999)
  • Struven ketju (2005)
  • Merenkurkun saaristo (2006)

Maailmanperintökohteisiin ja erityisesti Merenkurkun saaristoon osittain verrattavia kohteita Suomessa ovat myös Unescon Ihminen ja biosfääri –ohjelmaan liittyvät Saaristomeren sekä Pohjois-Karjalan biosfäärialueet sekä Unescon geopuisto-ohjelmaan kuuluva Rokuan geopuisto.

 

Maailmanperintökomitea


Maailmanperintökomitean päätehtävinä on päättää maailmanperintörahaston käytöstä ja maailmanperintöluetteloon vuosittain valittavista kohteista sekä seurata maailmanperintökohteiden tilaa. Komiteaan kuuluu 21 jäsenmaata.

Suomi valittiin komitean jäseneksi marraskuussa 2013 järjestetyssä sopimuspuolten yleiskokouksessa. Komitean jäsenyys kestää sääntöjen mukaan kuusi vuotta, mutta viime vuosina komitean jäsenmaat ovat vapaaehtoisesti rajoittaneet kautensa neljään vuoteen nopeuttaakseen jäsenten vaihtuvuutta. Myös Suomi on komiteassa neljä vuotta.

Suomen pääedustajina komiteatyössä tulevat Museovirastosta ja Metsähallituksesta.

Suomi korostaa maailmanperintökohteiden hallinnon ja suojelusuunnitelmien asianmukaista kehittämistä, maailmanperintöluettelon tasapainottamista muun muassa siten, että aliedustetuilta maantieteellisiltä alueilta (kuten Afrikan ja Tyynen valtameren alueet) saataisiin aiempaa enemmän kohde-esityksiä luetteloon. Lisäksi Suomi painottaa yleisen tietoisuuden lisäämistä maailmanperintötoiminnasta muun muassa maailmanperintökasvatuksen avulla.